I'm right here where you want me to be

Hei!

Taas on jäänyt kirjoittaminen vähäiselle. Syy on se, etten pääse tietokoneelle täällä kovin usein. Ja sillon kun pääsen, eipä ole mitään mistä kirjoittaa... Tänään äiskä toi tänne viikonlopuksi mulle iPadin. Jotain tekemistä sentään. Sain myös uudet lakanat. Mukavan kirjavat, tuo tänne ankeaan huoneeseen jotain eloa!

Tällä viikolla on aurinko paistellut aina päivisin mukavasti ja usein olenkin mennyt kirjoituspöydän ääreen ihailemaan sitä upeeta valoilmiötä. 

Luin muuten yhden kirjan, jonka äiti toi pari viikkoa sitten. Sen nimi on Ihana meri ja siinä päähenkilö sairastuu anoreksiaan. Se oli kamalaa luettavaa ja jossain kohtaa tunsin itseni ihan päähenkilöksi, samaistuin siis. En tiedä miksi äiti halusi mun lukevan sen... Kyllähän minä tiedän että minulla tuo sairaus on, senhän takia täällä 'vankilassa' olenkin...

Oltiin keskiviikkona keräilemässä terapiaryhmän kanssa pihalta kirjavia lehtiä. Laitoin ne sellaseen yksinkertaiseen karahviin veden kera ja nyt täällä huoneessa on taas vähän enemmän väriä ja eloa! Tykkään siitä, kun saan tänne jotain värikästä yksinkertaisuutta. Se vie tyhjyyttä ja yksinäisyyttä aina askeleen kauemmaksi.

Seuraava 'ratkaiseva' punnitus ja kotiloma -kokous on kahden viikon päästä. Mua jännittää ihan hurjan paljon! Toivon niin lujaa, että olisin saanut tarpeeksi painoa lisää ja pääsisin taas kotiin. Enhän mä lopullisesti, korkeintaan ehkä viikonlopuksi.

Siitä varmaan juttua tulee ensi postauksessa! Siihen asti, heihei!

When the rain is blowing in your face

Hei taas! 

Anteeksi etten ole bloggaillut... Eikun. Keneltä pyytelen anteeksi? Eihän blogillani ole lukijoita. No jaa, turhaan sitä poraan. Pääasia minulle, että saan purkaa tunteita. Täällä nimittäin päiväkirjatkin luetaan joka ilta. Yksityisyydestä ei varmaan olla ikinä kuultukaan.
Niin siis, olen laitoksessa - ai että vihaan tuota sanaa... Laitos. Hoidan täällä siis anoreksiaani, toivottavasti.
Huoneessa on tyhjää ja yksinäistä. Harmaat ankeat seinät. Valkoinen pöytä, jonka ääressä on rupsahtanut rottinkituoli. Pöydän vieressä on ankea metallisänky, jossa on liian ohut patja. Väriä huoneeseen tuo kotoa tuodut vaaleankeltaiset lakanat. Kulahtanut  räsymatto lattialla. 
Rakastan auringonpaistetta. Voin avata sälekaihtimet ja antaa säteiden tulla ankeaan kopperooni. 
Kotilomista en vielä tiedä. Eikä tiedä hoitajatkaan. Sen olen päättänyt, että seuraavalla kotilomalla en pilaa kaikkea - niin kuin viimeksi. Laihduin 2kg. Kuulostaa pieneltä, mutta se on aika iso juttu. Ei ainoastaan kehossa. Se määrittelee olenko suljetulla vai en, mitä vapauksia saan, vai saanko ollenkaan. Ja toki olennaiset, kotilomat. 
Asiaa minulla on vaikka millä mitalla, mutta säästän niitä seuraavaan postaukseen.

Start

Hei!

Eli mä oon Minnie ja oon bloggaillut ennenkin. Täällä ruudun takana kirjottelee sanaton, tyhjä ja yksinäinen anoreksiaa sairastava naisenalku.
Tänne blogiin kirjoittelen lähinnä omia ajatuksia ja erilaisia tunteenpurkauksia. 


Jep. Tässä alku.